Raakelista Racheliksi

Kun luin Laura Ingalls-Wildersin omaelämäkerrallisia romaaneja joskus kymmenvuotiaana, ihmettelin kovin, miten jossakin kaukana Amerikassa voi asua mies nimeltä Kaarlo tai tyttö nimeltä Leena. Vähän isompana luin Montgomeryn Anna-kirjoista Raakel-rouvasta, mutta siinä vaiheessa tiesin jo, että rouvan ”oikeasti” oli Rachel ja että nimi oli vain suomalaistettu. Samaan ilmiöön törmäsin monissa muissakin nuortenkirjoissa, enkä koskaan oikein ymmärtänyt nimien muuttamisen tarkoitusta – varsinkin, kun kirjoista tehdyissä tv-sarjoissa tai elokuvissa kuuluivat henkilöiden alkuperäiset nimet.

Montgomeryn tyttökirjojen 1920- ja 1930-luvuilla tehtyjä suomennoksia on sittemmin tarkistettu, ja Raakelistakin on tullut Rachel (vaikka Anna onkin edelleen Anna eikä Anne). Ainakin niissä siis Bensimonin ja Bermanin uudelleenkääntämishypoteesi toteutuu: tarkistetut suomennokset ovat selvästi vieraannuttavampia, ja henkilöiden luonnekin on muuttunut jonkin verran, kun suomalaisia lukijoita ei haluta enää kasvattaa aivan samalla tavalla kuin ennen muinoin.

Hypoteesia tukevat myös Lewis Carrolin Alice-kirjan suomennokset Swanista Nevanlinnaan. Swanin käännöksessä esimerkiksi Carrolin pineapple on käännetty ananashedelmäksi, koska ei pelkkä ananas olisi kertonut 1900-luvun alun suomalaislapsille, mistä on kyse. Nykyään moinen selitys on jo tarpeeton, ja ananaksesta voidaan puhua ananaksena. Myöhemmissä suomennoksissa tarinan maanpäällinen osa myös sijoittuu selvästi Englantiin, kun taas Swanin käännöksessä englantilaisia elementtejä on häivytetty.

Toisaalta, Kujamäen tutkimat Seitsemän veljeksen saksannokset heijastelevat kotouttamisasteessaan pikemminkin aikansa kääntämiskäsityksiä ja kulttuurista tilannetta kuin kronologista järjestystä. Kaikkein vieraannuttavin käännös sijoittuu aikajärjestyksessä jonnekin keskivaiheille, kotouttavin puolestaan viimeiseksi. Bensimonin ja Bermanin hypoteesi tuntuukin tässä valossa yksinkertaistavalta ja puutteelliselta, ainakin jos sitä pidetään universaalina totuutena. Monen uudelleenkäännöksen kohdalla se varmasti pitää paikkansa, mutta olisi sokeaa sanoa sen koskevan kaikkea uudelleenkääntämistä – kuten Koskinen ja Paloposkikin muistuttavat.

Joissakin tapauksissa uudelleenkäännös saattaa tuntua vieraalta tai jopa väärältä, jos on lukijana tutustunut johonkin teokseen aikaisemman käännöksen avulla. Minulle Mannerin ja Kunnaksen Liisa Ihmemaassa (ja siinä Janssonin kuvitus) edustaa ainoaa oikeaa Liisaa, ja Martinin suomennoksen Alice tuntuu minusta teennäiseltä, niin ristiriitaista kuin se onkin. Oikein rakkaasta teoksesta lukija saattaa muistaa tiettyjä sanavalintoja ja sanontoja hyvinkin tarkasti, ja jos ne käännetään eri tavalla, ne tuntuvat oudoilta ja huonoilta. Samoin Schroderuksen suomennos Sieppari ruispellossa –romaanista saattaa tuntua Saarikosken käännökseen tutustuneesta lukijasta laimealta ja väärältä, vaikka se itse asiassa onkin paljon lähempänä alkuteosta.