The invisible man

Kääntäjän näkyvyydestä on puhuttu kaikilla teoriakursseilla, mutta vasta vähitellen olen alkanut ymmärtää, että kysymys on esillä, vaikkakin lausumattomana, myös käytännön käännöskursseilla: kaikki tekemäni käännösratkaisut heijastelevat omaa käsitystäni kääntäjän näkyvyydestä. Alan pikku hiljaa yhdistää oppimaani kääntämisen teoriaa käytäntöön, tosin hatarasti.

Kääntäjät eivät nauti samanlaista arvostusta kuin tulkit (ainakaan konferenssitulkit), mikä on väärin ja turhauttavaa. Itse en kuitenkaan ole sitä mieltä, että kääntäjän pitäisi näkyä käännöksessä: haluan ajatella Kaisa Koskisen tavoin, että käännän kieltä osaamattomia varten, en näkyvyyttä tavoitellen. Käännöksen pitää kieliasultaan sulautua kohdekieliseen kirjallisuuteen, mutta toisaalta, käännös on kuitenkin tunnistettava käännökseksi siinä mielessä, että se on selkeästi lähdekulttuurissa syntynyt teos. Näin olen ainakin luullut ajattelevani. Silti äskettäin palauttamassani kurssitehtävässä, jossa käännettiin englantilaisen yrityksen mainostekstiä suomeksi, puutuin alkutekstiin melko paljon ja muokkasin sitä suomalaiseen kulttuuriin sopivammaksi. Olenko vieraannuttamisinnossani siis tekopyhä?

Ehkäpä suurin käännösstrategian valintaan vaikuttava yksittäinen seikka on tekstin funktio. Mitä ja ketä varten käännetään? Kurssitehtävässä käännetyn mainostekstin tarkoituksena on vakuuttaa lukijat yrityksen tarjoamien tuotteiden erinomaisuudesta ja taivuttaa heidät ostamaan niitä. Jotta käännös suomalaisessa kulttuurissa täyttäisi saman funktion kuin alkuteksti englantilaisessa kulttuurissa, teksti on tarjoiltava suomalaisille lukijoille konventionaalisena mainosviestinä. Tämänkaltaisilla teksteillä lisäksi tuskin koskaan on yhtä tiettyä luojaa, vaan niiden alkuperä on anonyymi ja persoonaton.

Kun taas käännetään kaunokirjallista tekstiä, tekstin funktio (yleensä) on se, mitä alkuteoksen kirjoittaja on halunnut teoksellaan viestiä. Siinä kuuluu hänen oma, persoonallinen äänensä, joka on syntynyt tietyssä kulttuurissa ja jota pitää tarkastella kyseisen kulttuurin ehdoin. Silloin kääntäjän tehtävä on välittää kirjoittajan viesti kohdekielisen lukijan ymmärtämällä kielellä mutta lähdekielisen kirjoittajan valitsemin keinoin.

Jostein Gaarderin Sofian maailman amerikkalaistaminen sai minut näkemään punaista. Ensimmäinen ajatukseni oli, että jos amerikkalaiset lukijat todella ovat niin laiskoja, etteivät saata uhrata ajatusvoimaa vieraasta kulttuurista tulleen teoksen ymmärtämiseen, niin pitäytyisivät sitten kotimaisessa kirjallisuudessa... Eihän amerikkalainen Sophie's World enää edes ole Gaarderin romaani. En lainkaan ihmettele, että Gaarder niin jyrkästi tuomitsi kääntäjän ratkaisut. Samoin voisi Mozart ajatella Turkkilaisten marssista, joka piipitti kännyköiden soittoäänenä (ennen polyfonisten tuloa).

On vaikea keksiä mitään, mikä puoltaisi Paulette Moellerin rajua kotouttamista. Varmaan hän halusi tehdä teoksesta helpommin lähestyttävän, mutta mitä itua siinä on silloin, kun koko teoksen luonne muuttuu? Ilkeästi voisi ajatella, että joka ei ymmärrä kirjaa sellaisenaan (tai vieraannuttavasti käännettynä), ei ansaitse lukeakaan sitä... Toki kenelle tahansa ei-norjalaiselle monet Gaarderin kulttuurisidonnaiset viittaukset ja selitykset voivat jäädä hämäräksi sellaisenaan käännettyinä, mutta eikö niiden avaaminen olisi korvaamista parempi vaihtoehto?

Kaipa moisten avausten lukeminen veisi liikaa lukijan kallisarvoista aikaa.