Käännössuomen ja supisuomen eroista

Sampo Nevalaisen artikkeli Köyhtyykö kieli käännettäessä? - Mitä taajuuslistat kertovat suomennosten sanastosta esittelee tutkimustuloksia, jotka näyttäisivät tukevan käännösuniversaalia käännöskielen yksinkertaistumisesta.

Yhtenä sanastollisen yksinkertaistumisen syynä pidetään kääntäjän taipumusta tukeutua tavanomaisempaan sanastoon kuin alkuperäissuomeksi kirjoittaja. Tämä on kiintoisa väite, ja vaikka tahtoisin uskoa, ettei se ole tosi, en kaiketi voi kuvitella tuottavani sen omalaatuisempaa ja leimallisempaa käännöskieltä kuin tutkimuskorpusten kääntäjät. "Suorien vastineiden viljelystä", minkä Nevalainenkin artikkelissaan mainitsee, on keskusteltu käännöskursseilla paljon. Kiusaus käyttää ensimmäisenä mieleen tulevaa, yleistä vastinetta ja joskus jopa anglismia voi olla suuri, jos aikaa on vähän, mutta se tuntuu kuitenkin laiskalta kääntämiseltä. Lukion ainekirjoitusajoista lähtien minuun on iskostunut käsitys värikkään, supisuomalaisen ja vaihtelevan sanaston ylivertaisuudesta, ja tahtoisin toteuttaa tätä käsitystä myös käännöksissä!

Itse saatan epäröidä leimallisen ja neutraalin ilmaisun välillä silloin, kun en ole varma, värittääkö leimallinen ilmaisu viestiä eri tavalla kuin alkuteksti. Ei-neutraalilla sanastolla voi olla hyvinkin vaihtelevia konnotaatioita eri kielenkäyttäjien välillä, jolloin tavanomainen, vähemmän latautunut vaihtoehto on turvallisempi. Toisaalta on vaikea uskoa, että tällaiset epäröinnit vaivaisivat kielenkäytön ammattilaista.

Nevalaisen tutkimuksen avainsanoja tarkasteleva osuus oli kiinnostavaa luettavaa. Avainsanojen esiíntyminen tukee hypoteesia käännösten konservatiivisuudesta, eli kääntäjän taipumuksesta käyttää neutraalimpaa kieltä kuin supisuomalaisissa teksteissä. Itsestään selvältä tuntuu väite, että Suomea ja suomalaista yhteiskuntaa kuvaavat avainsanat ovat tunnusomaisempia supisuomelle kuin käännössuomelle: käännössuomihan kertoo muista kulttuureista tulevia tarinoita. (Mahtaisiko tässä kohden olla eroja viimeaikaisten ja 1900-luvun alussa käännettyjen tekstien välillä?)

Vähän surkuhupaisa havainto oli, että supisuomelle tyypillisiin avainsanoihin lukeutuvat sauna, viina ja perkele. Se tuntuu niin räikeän stereotyyppiseltä!

Tutkimukset osoittavat, että käännössuomessa persoonapronominit ovat yleisempiä kuin supisuomessa: sanotaan minä juoksen, sen sijaan että käytettäisiin pelkkää persoonapäätteistä verbiä, mihin suomi antaa mahdollisuuden. Kirjoitetussa kielessä, näin äkkiseltään ajateltuna, runsas persoonapronominien käyttö tuntuisikin kankealta, mutta en voi sanoa, että olisin kiinnittänyt siihen erityisesti huomiota käännöksiä lukiessani. Sen sijaan olen huomannut, että puheessa pronomineja käytetään paljon enemmän kuin kirjoitetussa kielessä. Puhuttuna lause "aattelin käydä koululla syömässä" kuulostaa vajaalta ja jopa "väärältä": sen sijaan pitäisi sanoa "miä aattelin käydä koululla syömässä".

Nevalainen päättää artikkelinsa toteamukseen, että vaikka sanastollisia eroja käytännössä tuskin huomaa, "ne voivat osaltaan olla luomassa sitä mystissävyistä kokonaiskuvaa, joka saa käännökset tuntumaan nimenomaan käännöksiltä". Minusta on kiehtovaa ajatella, että lukija voi jotenkin intuitiivisesti tunnistaa lukemansa tekstin käännökseksi, vaikka hänen olisikin mahdotonta erottaa mitään yksittäisiä piirteitä perusteluiksi. En sentään uskalla väittää, että itse erottaisin käännöksen alkutekstistä. Muistan joskus lukeneeni, että jollakin käännöskurssilla opiskelijoille näytettiin sekä alkuteksti että käännös ja kysyttiin, kumpi on kumpi: kumpi teksteistä on kirjoitettu ensin. Se oli varsin kinkkinen kysymys, joka (ainakin ammattikääntäjän ollessa kyseessä) varmaankin vaatisi selvitäkseen juuri Nevalaisen tutkimuksen kaltaista tarkastelua.

***

Sampo Nevalaisen artikkelin herättämät ajatukset päättävät tämän luentoblogin, jonka kirjoittaminen on ollut mielenkiintoista ja palvellut tarkoitustaan: luennoilta mieleen suodattunut tieto on varmasti käynyt läpi useamman ajatuskerran kuin tenttiin lukiessa ja viime metreillä oppimispäiväkirjaa laatiessa. Toivottavasti se on myös jollakin tavoin välittynyt itse blogiteksteistä!

Andrew Chestermanilta poimittua

Anthony Pymin haastattelema Chesterman luonnehtii sydämenasiakseen käännöstieteen tutkimuskentän kartottamisen ja siltojen rakentamisen eri koulukuntien välille. Käännöstieteen sirpaleisuudesta ja siitä seuraavista riskeistä puhuttiin myös taannoin luetussa Daniel Gilen artikkelissa. Tieteellisen tutkimuksen vasta-alkajana Chestermanin tavoite kuulostaa lohdulliselta: jonkinlaista yhtenäisyyttä ja kartoitusta tälle alalle kaivataankin, joskin jotkut näkemykset tuntuvat niin ristiriitaisilta keskenään, että niiden yhteensovittaminen tai edes linkittäminen tuntuu mahdottomalta. Chesterman näkee käännöstieteen hajanaisuuden vaarana, jota vastaan tutkijoiden tulisi taistella.

Chestermanin ajatus biologisen ja kulttuurisen evoluution yhteyksistä sekä geenien ja meemien verrannollisuudesta on kiintoisa. Meemit siirtävät "kulttuurista dataa" - ajatuksia ja käsityksiä - sukupolvelta toiselle samalla tavoin kuin geenit siirtävät biologista dataa. "Supermeemiksi" Chesterman määrittelee muun muassa ekvivalenssin, josta on keskusteltu kerran jos toisenkin. Erityisen kiehtova supermeemi oli listassa viidentenä: "Kaikki kirjoittaminen on kääntämistä." Kirjoittaminen - sähköpostin, kirjeen, päiväkirjan - on niin luonnollista, ettei sitä ensi-istumalta tule ajatelleeksi kääntämisenä. Kuitenkin jokainen, joka on yrittänyt kuvata tuntojaan kirjallisesti, on varmasti huomannut, miten vaikeaa joskus on löytää juuri oikea kielellinen muoto niille epämääräisille tuntemuksille ja häivähdyksille, joita ajatukset ovat. Lauseet voi muotoilla hyvinkin tarkasti ja vaivaa nähden ja huomata sitten, että sanat eivät sittenkään kerro sitä, mitä mielessä liikkuu. Samanlaista hiomista ja valikointia tehdään myös perinteisessä, kahden puhutun kielen välillä tapahtuvassa kääntämisessä.

Kääntämisen tutkimuksen malleista prosessimalli on erityisen kiinnostava ehkä juuri siitä syystä, että käännösprosessi on niin haasteellinen tutkimuskohde. Prosessi ei milloinkaan etene lineaarisesti ja systemaattisesti, vaan ikään kuin joka tasolla yhtä aikaa ja kaikkiin suuntiin. Oman käännösprosessin tarkastelu ja analysointi olisi kuitenkin palkitsevaa ja varmasti kehittäisi omaa kääntämistä.

Raakelista Racheliksi

Kun luin Laura Ingalls-Wildersin omaelämäkerrallisia romaaneja joskus kymmenvuotiaana, ihmettelin kovin, miten jossakin kaukana Amerikassa voi asua mies nimeltä Kaarlo tai tyttö nimeltä Leena. Vähän isompana luin Montgomeryn Anna-kirjoista Raakel-rouvasta, mutta siinä vaiheessa tiesin jo, että rouvan ”oikeasti” oli Rachel ja että nimi oli vain suomalaistettu. Samaan ilmiöön törmäsin monissa muissakin nuortenkirjoissa, enkä koskaan oikein ymmärtänyt nimien muuttamisen tarkoitusta – varsinkin, kun kirjoista tehdyissä tv-sarjoissa tai elokuvissa kuuluivat henkilöiden alkuperäiset nimet.

Montgomeryn tyttökirjojen 1920- ja 1930-luvuilla tehtyjä suomennoksia on sittemmin tarkistettu, ja Raakelistakin on tullut Rachel (vaikka Anna onkin edelleen Anna eikä Anne). Ainakin niissä siis Bensimonin ja Bermanin uudelleenkääntämishypoteesi toteutuu: tarkistetut suomennokset ovat selvästi vieraannuttavampia, ja henkilöiden luonnekin on muuttunut jonkin verran, kun suomalaisia lukijoita ei haluta enää kasvattaa aivan samalla tavalla kuin ennen muinoin.

Hypoteesia tukevat myös Lewis Carrolin Alice-kirjan suomennokset Swanista Nevanlinnaan. Swanin käännöksessä esimerkiksi Carrolin pineapple on käännetty ananashedelmäksi, koska ei pelkkä ananas olisi kertonut 1900-luvun alun suomalaislapsille, mistä on kyse. Nykyään moinen selitys on jo tarpeeton, ja ananaksesta voidaan puhua ananaksena. Myöhemmissä suomennoksissa tarinan maanpäällinen osa myös sijoittuu selvästi Englantiin, kun taas Swanin käännöksessä englantilaisia elementtejä on häivytetty.

Toisaalta, Kujamäen tutkimat Seitsemän veljeksen saksannokset heijastelevat kotouttamisasteessaan pikemminkin aikansa kääntämiskäsityksiä ja kulttuurista tilannetta kuin kronologista järjestystä. Kaikkein vieraannuttavin käännös sijoittuu aikajärjestyksessä jonnekin keskivaiheille, kotouttavin puolestaan viimeiseksi. Bensimonin ja Bermanin hypoteesi tuntuukin tässä valossa yksinkertaistavalta ja puutteelliselta, ainakin jos sitä pidetään universaalina totuutena. Monen uudelleenkäännöksen kohdalla se varmasti pitää paikkansa, mutta olisi sokeaa sanoa sen koskevan kaikkea uudelleenkääntämistä – kuten Koskinen ja Paloposkikin muistuttavat.

Joissakin tapauksissa uudelleenkäännös saattaa tuntua vieraalta tai jopa väärältä, jos on lukijana tutustunut johonkin teokseen aikaisemman käännöksen avulla. Minulle Mannerin ja Kunnaksen Liisa Ihmemaassa (ja siinä Janssonin kuvitus) edustaa ainoaa oikeaa Liisaa, ja Martinin suomennoksen Alice tuntuu minusta teennäiseltä, niin ristiriitaista kuin se onkin. Oikein rakkaasta teoksesta lukija saattaa muistaa tiettyjä sanavalintoja ja sanontoja hyvinkin tarkasti, ja jos ne käännetään eri tavalla, ne tuntuvat oudoilta ja huonoilta. Samoin Schroderuksen suomennos Sieppari ruispellossa –romaanista saattaa tuntua Saarikosken käännökseen tutustuneesta lukijasta laimealta ja väärältä, vaikka se itse asiassa onkin paljon lähempänä alkuteosta.

Käännöskritiikistä

Erään käännöskurssin viimeiseen tehtävään liittyi kääntämisen lisäksi palautteen antaminen toisen opiskelijan tekemästä käännöksestä. En ollut yllättynyt siitä, miten vaikeaa arviointi oli: kun ei itse koe olevansa pätevä arvostelemaan toisen, ammatillisesti samalla tasolla olevan kääntäjän työtä, kyseenalaistaa kaikki käännösratkaisujen herättämät kysymykset ja pohtii pohtimistaan, kumpi tässä on oikeassa, minä vai kääntäjä.

Toiseen ääripäähän voidaan myös mennä. Aamulehden kahteen virkkeeseen tiivistetty arvostelu Onerva Grabnerin käännöstyöstä Jana Henselin teoksesta Zonenkinder - Eilisen aatteen lapset on tästä hyvä esimerkki. Arvostelija Erik Ahonen tuskin tietää paljoakaan kääntämisestä, mutta kokee oikeudekseen sivuuttaa kääntäjän työn nostamalla esiin "kiusallisen paljon kömpelyyksiä ja suoranaisia virheitä" (joista hän tarjoaa vain yhden esimerkin). Tämä lyttäys ei vakuuta käännöstieteen opiskelijaa, mutta pahoin pelkään, että maallikkolukija luottaa Ahosen arvioon ja pitää Grabneria huonona kääntäjänä.

En usko, että vain kääntäjät tai käännöstieteilijät olisivat päteviä kirjoittamaan käännöskritiikkejä, mutta toki jonkinlaista taustatietoa kääntämisestä ja sen eri strategioista on oltava, jotta pystyy arvioimaan kääntäjän ratkaisuja muutenkin kuin pelkkien kielivirheiden kautta. Saksalaisen tutkimuksen mukaan kaunokirjallisten käännösten maallikkolukijat eivät edes tule ajatelleeksi, että tekstissä esiintyvät "virheet" voisivat olla tarkoituksellisia ja alkutekstistä perittyjä. Käännöstä arvioidaan siten, että tekstistä haravoidaan virheitä, sen sijaan että kyettäisiin katsomaan teosta kokonaisuutena. Samalla tavoin pilkataan varmasti myös tekstitysten näennäisiä virheitä, kun ei ymmärretä niitä rajoituksia, joiden piirissä tekstittäjä joutuu työskentelemään.

Kristiina Abdallahin ajatus käännösten laatuluokittelusta on mielenkiintoinen. Se varmasti havahduttaisi tilaajiakin huomaamaan, että laadusta pitää maksaa, mutta toisaalta luokittelussa on riskinsä. Tilaaja voi kuvitella, että kahden tähden käännös vilisee virhetulkintoja ja kirjoitusvirheitä ja että sitä käytetään omalla vastuulla. Kääntäjän kannalta ongelma voi puolestaan olla siinä, että on vaikea luovuttaa käsistään epätäydellistä käännöstä, jos aikaa vielä olisi hiomiseen. Mistä tietää, milloin käännös siirtyy kahden tähden luokasta kolmen tähden luokkaan? Mitkä ovat sellaiset laatustandardit, jotka kaikki ammatinharjoittajat voivat allekirjoittaa ja joista kaikki ovat yhtä mieltä?

The invisible man

Kääntäjän näkyvyydestä on puhuttu kaikilla teoriakursseilla, mutta vasta vähitellen olen alkanut ymmärtää, että kysymys on esillä, vaikkakin lausumattomana, myös käytännön käännöskursseilla: kaikki tekemäni käännösratkaisut heijastelevat omaa käsitystäni kääntäjän näkyvyydestä. Alan pikku hiljaa yhdistää oppimaani kääntämisen teoriaa käytäntöön, tosin hatarasti.

Kääntäjät eivät nauti samanlaista arvostusta kuin tulkit (ainakaan konferenssitulkit), mikä on väärin ja turhauttavaa. Itse en kuitenkaan ole sitä mieltä, että kääntäjän pitäisi näkyä käännöksessä: haluan ajatella Kaisa Koskisen tavoin, että käännän kieltä osaamattomia varten, en näkyvyyttä tavoitellen. Käännöksen pitää kieliasultaan sulautua kohdekieliseen kirjallisuuteen, mutta toisaalta, käännös on kuitenkin tunnistettava käännökseksi siinä mielessä, että se on selkeästi lähdekulttuurissa syntynyt teos. Näin olen ainakin luullut ajattelevani. Silti äskettäin palauttamassani kurssitehtävässä, jossa käännettiin englantilaisen yrityksen mainostekstiä suomeksi, puutuin alkutekstiin melko paljon ja muokkasin sitä suomalaiseen kulttuuriin sopivammaksi. Olenko vieraannuttamisinnossani siis tekopyhä?

Ehkäpä suurin käännösstrategian valintaan vaikuttava yksittäinen seikka on tekstin funktio. Mitä ja ketä varten käännetään? Kurssitehtävässä käännetyn mainostekstin tarkoituksena on vakuuttaa lukijat yrityksen tarjoamien tuotteiden erinomaisuudesta ja taivuttaa heidät ostamaan niitä. Jotta käännös suomalaisessa kulttuurissa täyttäisi saman funktion kuin alkuteksti englantilaisessa kulttuurissa, teksti on tarjoiltava suomalaisille lukijoille konventionaalisena mainosviestinä. Tämänkaltaisilla teksteillä lisäksi tuskin koskaan on yhtä tiettyä luojaa, vaan niiden alkuperä on anonyymi ja persoonaton.

Kun taas käännetään kaunokirjallista tekstiä, tekstin funktio (yleensä) on se, mitä alkuteoksen kirjoittaja on halunnut teoksellaan viestiä. Siinä kuuluu hänen oma, persoonallinen äänensä, joka on syntynyt tietyssä kulttuurissa ja jota pitää tarkastella kyseisen kulttuurin ehdoin. Silloin kääntäjän tehtävä on välittää kirjoittajan viesti kohdekielisen lukijan ymmärtämällä kielellä mutta lähdekielisen kirjoittajan valitsemin keinoin.

Jostein Gaarderin Sofian maailman amerikkalaistaminen sai minut näkemään punaista. Ensimmäinen ajatukseni oli, että jos amerikkalaiset lukijat todella ovat niin laiskoja, etteivät saata uhrata ajatusvoimaa vieraasta kulttuurista tulleen teoksen ymmärtämiseen, niin pitäytyisivät sitten kotimaisessa kirjallisuudessa... Eihän amerikkalainen Sophie's World enää edes ole Gaarderin romaani. En lainkaan ihmettele, että Gaarder niin jyrkästi tuomitsi kääntäjän ratkaisut. Samoin voisi Mozart ajatella Turkkilaisten marssista, joka piipitti kännyköiden soittoäänenä (ennen polyfonisten tuloa).

On vaikea keksiä mitään, mikä puoltaisi Paulette Moellerin rajua kotouttamista. Varmaan hän halusi tehdä teoksesta helpommin lähestyttävän, mutta mitä itua siinä on silloin, kun koko teoksen luonne muuttuu? Ilkeästi voisi ajatella, että joka ei ymmärrä kirjaa sellaisenaan (tai vieraannuttavasti käännettynä), ei ansaitse lukeakaan sitä... Toki kenelle tahansa ei-norjalaiselle monet Gaarderin kulttuurisidonnaiset viittaukset ja selitykset voivat jäädä hämäräksi sellaisenaan käännettyinä, mutta eikö niiden avaaminen olisi korvaamista parempi vaihtoehto?

Kaipa moisten avausten lukeminen veisi liikaa lukijan kallisarvoista aikaa.

Tajunnanvirtaa

TAP-menetelmä herätti kiinnostukseni. On ensinnäkin mielenkiintoista, että käännösvaiheessa ääneen ajattelun voisi kuvitella antavan suuntaa kääntäjän ajatuskulkuihin ja päätöksiin: oma kokemukseni on, että käännöspulmien ajattelu ei suinkaan rajoitu niihin tunteihin, jotka vietän koneen ääressä, ja toisaalta, sen hetkisetkin ajatukseni ovat niin epämääräisiä ja rikkonaisia, ettei niitä kukaan jaksaisi tutkia.

Sehän onkin yksi menetelmän rajoituksista, kuten tunnillakin mainittiin. Opiskeluvaiheen kääntäjien ajatusprosessi on vielä vaillinainen ja tuntuun pohjautuva, ja varsinaista tutkimusaineistoa tarjoava analyyttinen arviointi puuttuu melko lailla kokonaan - sen myönnän auliisti omalta kohdaltani. Voisi kuitenkin olla mielenkiintoista tutkia ja seurata oman ajattelunsa kehitystä. Se auttaisi ehkä tiedostamaan ongelmakohtia ja kehittämään itseanalyysia, mikä taas johtaisi parempiin käännöksiin.

Oli melko huojentavaa havaita esimerkkitekstistä, ettei ammattikääntäjienkään ajatuksenjuoksu ole aina niin huikean selkeää ja pätevää. Se antaa toivoa!

Svetlana Probirskajan väitöstilaisuus

Osallistuin ensi kertaa elämässäni väitöstilaisuuteen, enkä oikein tiennyt, mitä odottaa: Panisiko vastaväittäjä väittelijän ahtaalle? Liikkuisiko keskustelu niin tieteellisellä tasolla, etten ymmärtäisi siitä mitään? Olisiko ovella vartijoita vahtimassa, ettei kukaan asiaankuulumaton pääsisi sisään?

Loppujen lopuksi tilaisuus ei poikennut esimerkiksi opinnäytetyöseminaarista niin paljon, kuin olin odottanut. Toki jotkin seremonialliset, vanhoista ajoista jäänteinä säilyneet osiot selvästi osoittivat, että kyseessä on suurempi tilaisuus kuin edellä mainittu seminaari, mutta tunnelma ei ollut jäykän muodollinen tai pelottavan akateeminen, eikä minun tarvinnut istua tulisilla hiilillä väittelijän puolesta peläten.

Ennen tilaisuutta lukemani lehdistötiedote valotti väitöskirjan aihetta hyvin, ja vastaväittäjän kysymykset selvensivät sitä entisestään. Tutkimuksen tyyliä kuvasi kivasti vastaväittäjän kertomus siitä, miten hänen omien opiskelijoidensa mielikuva ensikuulemalta tylsältä vaikuttaneesta aiheesta oli muuttunut: "Ai näinkin voi tätä aihetta käsitellä?"

Vastaväittäjällä ei juurikaan ollut perustavanlaatuista kritiikkiä esitettävänä. Pariin otteeseen hän mainitsi puutteena sen, että tutkimuksen materiaalina käytetyn korpuksen kokonaislaajuutta ei mainittu missään, vaan se olisi pitänyt itse laskea kunkin liitteenä olleen sopimustekstin annetun sanamäärän perusteella. Väittelijä kertoi tietoisesti jättäneensä aineistonsa kvantitatiivisen puolen vähemmälle huomiolle, koska hän oli halunnut korostaa nimenomaan kvalitatiivisuutta.

Vastaväittäjä tarttui myös muutamiin käsitteisiin, joita väittelijä oli tutkimuksessaan käyttänyt ja joihin hän oli liittänyt väitteitä, jotka vastaväittäjän mielestä vaikuttivat erikoisilta. Tällainen oli esimerkiksi vallan käsitteeseen liittyvä keskustelu, jossa väittelijä piti näkymätöntä valtaa tehokkaimpana vallan muotona. Vastaväittäjä kysyi, eikö voimankäyttöön ja pelotteluun perustuva valta ole sittenkin tehokkaampaa. Väittelijä vastasi määrittelemällä näkymättömän vallan diskursiiviseksi vallaksi, joka poikkeaa väkivallasta: väkivallan harjoittajalla ei ole todellista valtaa, koska hän joutuu pakottamaan alistamansa ihmiset tahtoonsa.

Samaan aihepiiriin liittyi tutkimuksessa edempänä käsitelty sensuuri, jonka tehokkaimpana muotona väittelijä piti itsesensuuria eikä vastaväittäjän ehdottamaa viranomaisten sensuuria. Ensimmäinen perustuu diskursiiviseen valtaan, jälkimmäinen väkivaltaan.

Kaikkeen vastaväittäjän esittämään kritiikkiin väittelijä vastasi perustellen oman näkemyksensä ansiokkaasti.

Jonkin verran keskustelun seuraamista hidasti oma vajavainen käsitteiden tuntemukseni. Tutkimusmetodeina käytetyt avaisana-analyysi ja kriittinen diskurssianalyysi eivät olleet minulle ennestään tuttuja, ja vaikka niiden sisältö alkoikin keskustelun aikana avautua, niiden parempi ymmärtäminen olisi varmasti ollut paikallaan.

Tutkimuksessa löydettyjen avainsanojen käsittelyssä (esimerkiksi "miinusmerkkiset sanat") käytettiin melko paljon venäjää, joten se osa keskustelua jäi minulta hämärän peittoon. Muilta osin pysyin vastoin odotuksiani hyvin mukana, ja keskustelua oli mielenkiintoista seurata!

Yllättävää ja positiivista minusta oli väitöskirjan tyyli, joka kävi ilmi muutamista vastaväittäjän lukemista katkelmista. Kieli oli metaforista ja kuvailevaa, ei lainkaan kuivakkaa! Kiintoisana pidin toteamusta EU-tekstien ja sopimuskäännösten välistä eroa: EU-tekstit ovat kaikilla kielillä yhtälailla alkuperäisiä ja sitovia, eivät käännöksiä. Toinen mielenkiintoinen havainto oli se, etteivät Suomen ja Venäjän kahdenväliset sopimukset loppujen lopuksi poikkea kovinkaan paljon maiden muista sopimuksista. Olisin mielelläni kuullut katkelman sopimusta, joka "ei ole suomea eikä venäjää, vaan hybridikieltä". Miltähän se kuulostaa?

Erityisen ilahduttavaa oli väittelijän toive, että käännöstieteellinen lähestymistapa voisi valottaa tutkimusaihetta uudella tavalla. Käännöstieteellistä tutkimusta voisi soveltaa moniin yhteiskunnallisiin kysymyksiin ja saada uusia, valaisevia näkökulmia.