En ole lukenut yhtäkään käännöstä Seitsemästä veljeksestä. Kiven romaanissa minulle erityisen rakasta on veikeä, nykysuomalaiselle erikoinen kielenkäyttö ja dialogissa vilisevät, näennäisesti merkityksettömät huomautukset, kuten Juhanin puhe "Laiska-Jaakon mällistä": miten ihmeessä niitä voi koskaan kääntää vieraalle kielelle? Pekka Kujamäen Seitsemän veljeksen saksannoksia käsittelevä artikkeli Seitsemän veljeksen saksannokset ja romaanin saksankielinen vastaanotto - kaksi eri maailmaako? (teoksessa Paloposki ja Makkonen-Craig: Käännöskirjallisuus ja sen kritiikki) kertookin paljon kääntämisen vaikeudesta.
Jotenkin huvittavalta tuntuu ajatus, että Haidi Hahm-Blåfieldin 1930-luvulla julkaistun "arjalaiskäännöksen" yhtenä tehtävänä oli vahvistaa ihannoivia käsityksiä pohjoisen puhtaudesta, kun teksti ensin oli siistitty vastaamaan niitä käsityksiä!
Voimakas kotouttaminen kääntämisessä tuntuu minusta lukijan aliarvioimiselta. Ei kai lukija tartu vierasmaalaisen kirjoittajan teokseen voidakseen lukea sieltä kotimaista kirjallisuutta? Eikö lukijan voi olettaa ymmärtävän, että vieraassa kulttuurissa kirjoitetussa tekstissä voi olla outoja aineksia, joiden selvittäminen on siihen kuluvan ajan arvoista? Nykyään käännöksissä ei juuri alaviitteitä käytetä, mutta minusta ne olisivat hyvä keino auttaa lukijaa ymmärtämään vieraudet tekstissä. (Tämä pätee kuitenkin lähinnä kaunokirjallisuuden kääntämiseen. Esimerkiksi tekstittämisessä lukija tuskin koskaan palaa lukemaan jo sivuutettuja ruututekstejä, eikä niiden syvälliseen tarkasteluun jää aikaa. Silloin kototuttaminen on tärkeämpää: asiasisällön täytyy valjeta lukijalle hetkessä.)
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Voisit kaunokirjallisuutta lukiessa katsoa, löytyykö kuitenkin sellaistakin (uutuus)kirjallisuutta, jossa käytetään suomentajan alaviitteitä tai esipuheita. Millaisissa kirjoissa niitä esiintyy? Millaisia asioita kommentit yleensä koskevat?
VastaaPoistat. Päivi