Noin seitsemän veljestä

En ole lukenut yhtäkään käännöstä Seitsemästä veljeksestä. Kiven romaanissa minulle erityisen rakasta on veikeä, nykysuomalaiselle erikoinen kielenkäyttö ja dialogissa vilisevät, näennäisesti merkityksettömät huomautukset, kuten Juhanin puhe "Laiska-Jaakon mällistä": miten ihmeessä niitä voi koskaan kääntää vieraalle kielelle? Pekka Kujamäen Seitsemän veljeksen saksannoksia käsittelevä artikkeli Seitsemän veljeksen saksannokset ja romaanin saksankielinen vastaanotto - kaksi eri maailmaako? (teoksessa Paloposki ja Makkonen-Craig: Käännöskirjallisuus ja sen kritiikki) kertookin paljon kääntämisen vaikeudesta.

Jotenkin huvittavalta tuntuu ajatus, että Haidi Hahm-Blåfieldin 1930-luvulla julkaistun "arjalaiskäännöksen" yhtenä tehtävänä oli vahvistaa ihannoivia käsityksiä pohjoisen puhtaudesta, kun teksti ensin oli siistitty vastaamaan niitä käsityksiä!

Voimakas kotouttaminen kääntämisessä tuntuu minusta lukijan aliarvioimiselta. Ei kai lukija tartu vierasmaalaisen kirjoittajan teokseen voidakseen lukea sieltä kotimaista kirjallisuutta? Eikö lukijan voi olettaa ymmärtävän, että vieraassa kulttuurissa kirjoitetussa tekstissä voi olla outoja aineksia, joiden selvittäminen on siihen kuluvan ajan arvoista? Nykyään käännöksissä ei juuri alaviitteitä käytetä, mutta minusta ne olisivat hyvä keino auttaa lukijaa ymmärtämään vieraudet tekstissä. (Tämä pätee kuitenkin lähinnä kaunokirjallisuuden kääntämiseen. Esimerkiksi tekstittämisessä lukija tuskin koskaan palaa lukemaan jo sivuutettuja ruututekstejä, eikä niiden syvälliseen tarkasteluun jää aikaa. Silloin kototuttaminen on tärkeämpää: asiasisällön täytyy valjeta lukijalle hetkessä.)

Kulttuurinen käänne ja systeemiteoriat

Kulttuurikäsitykseni on peräisin valistuksen ajalta. Kun ajattelen kulttuuria, mieleeni pyörähtävät Martti Talvela, Albert Edelfelt, Edith Södergran ja Aino Ackté, eivät suinkaan Duudsonit tai Arto Nyberg. Vaikka periaatteesta inhoankin elitististä käsitettä korkeakulttuuri, se on salakavalasti iskostunut ajatusmaailmaani. Kuitenkin Mikko Lehtosen määritelmä kulttuurista merkityskarttoina tuntuu hyväksyttävältä: kun ajattelee esimerkiksi termiä kulttuurishokki, siihen sisältyy paljon, paljon enemmän kuin vain kanonisoitu taide.

Minun on vaikea nähdä kääntämistä uudelleenkirjoittamisena samassa mielessä kuin esimerkiksi antologioiden kokoamista. Uudelleenkirjoittamiseen sisältyy mielestäni ajatus siitä, että alkuperäistä tekstiä halutaan tietoisesti muuttaa ja uudistaa, kun taas kääntämisessä - minun käsitykseni mukaan - lähdeteksti halutaan säilyttää sellaisena kuin kirjoittaja sen ajatteli: ja jotta lähdetekstin voisi säilyttää sellaisena, sitä täytyy muuttaa kohdekielen normien mukaiseksi. Kyseessä on siis ennemminkin välttämätön muuttaminen kuin tavoiteltu muuttaminen. En suinkaan ole sanasanaisen kääntämisen kannalla, mutta mielestäni alkutekstin luojalla on tekstiin, sekä lähde- että kohdekieliseen, suurimmat tekijänoikeudet. Kääntäminen on ajatusten välittämistä kielestä toiseen, ja juuri ajatuksethan ovat lähtöisin alkutekstin kirjoittajasta. Ja minulle ajatukset ovat kielestä irrallisia, kieleen sitomattomia. (Nyt voisi kysyä, voiko yksikään ihminen ilmaista toisen ihmisen ajatuksia juuri sellaisina, kuin tämä on ne ajatellut. Ei varmastikaan. Omien ajatuksten kääntäminen kielelliseen muotoon on tarpeeksi vaikeaa.)

Pienen kieliyhteistön edustajina olemme onnekkaita siinä mielessä, että meillä luetaan paljon käännöskirjallisuutta ja että kotouttaminen on paljon lievempää suomenkielisissä käännöksissä kuin esimerkiksi englanninkielisissä. Käännöskirjallisuus rikastuttaa kotimaista kirjallisuutta ja antaa arvokkaan näkökulman vieraisiin kulttuureihin, ja ajatus siitä, että voisi lukea suomeksi pelkästään kotimaista kirjallisuutta, on ahdistava.

Vieraiden elementtien käytöstä suomen kielessä: monet anglismit ja varsinkin svetisismit ovat kotiutuneet suomeen jo niin, ettei niitä enää edes tunnisteta vieraiksi. Varmasti itsekin käytän sellaisia, vaikka yleensä haluankin pyrkiä tekstintuottamisessa kotimaisuuteen. Kuitenkin suomen kielen kehittymisen ja omaleimaisena säilymisen kannalta oikeakielisyyden vaaliminen ja kielellisten normien noudattaminen kaikessa tekstin tuottamisessa, myös kääntämisessä, on ensiarvoisen tärkeää! Vieraannuttavaa kääntämistä ei saisi viedä niin pitkälle, että lähdekieli näkyy käännöksessä outoina sanajärjestyksinä ja kummallisina fraaseina. Omasta kielestä tulisi olla ylpeä. Kääntäjän pitääkin hallita äidinkielensä niin hyvin, että hän kykenee sillä ilmaisemaan vieraalla kielellä kirjoitettuja ajatuksia uskollisesti - sekä lähdetekstin luojalle että oman kielensä normistolle.

Raamatunkäännöksen historiaa

Pyhien tekstien käännöstyö on kiehtova aihe. Kuinka uskaltautua kääntämään tekstiä, joka on pyhää Jumalan sanaa? Jos lähdeteksti on tulkinnanvarainen, miten voi luottaa siihen, että oma tulkinta on juuri se oikea? Eikö kääntäjälle tule kiusausta lastata käännöksensä selityksillä ja huomautuksilla?

Alussa oli käännös -kirjassa puhutaan Raamatun kääntämisen historiasta Outi Paloposken artikkelissa Kääntäminen historiassa, ja samaa aihetta käsiteltiin luennollakin. Ymmärrän hyvin joidenkin Raamatun kääntäjien ajatuksen siitä, että käännöksen pitäisi olla sanasanainen: eihän ihmisen sovi peukaloida Jumalan sanaa. Mutta voiko minkään kieliparin kohdalla kääntää sanasanaisesti ja samalla ymmärrettävästi ja kohdekielen normiston mukaisesti? En usko. Siinä tapauksessa, eikö käännettävä ajatus - tässä tapauksessa Jumalan sana - vääristy tai ainakin kangistu sanasanaisessa kääntämisessä?

Käännöstieteen historia yleensä kiinnostaa minua. Oli jännä huomata, että kääntämistä on niin usein käytetty eräänlaisena poliittisena aseena: roomalaiset käänsivät kreikasta yhtenä päämääränään kyseenalaistaan Kreikan valta-asema, ja uskonpuhdistuksen kansankielisillä raamatuilla haluttiin horjuttaa katolisen kirkon ylivaltaa. Se saa tekstittämisen tai käyttöohjeiden kääntämisen tuntumaan laimealta. Todella kiehtova on myös ajatus siitä, että jo keskiajalla käännösprosessi oli niin samankaltainen kuin nykyään: se herättää minussa ammattiylpeyttä! Vaikka käännöstiede tieteenalana onkin uusi, itse kääntämisen juuret ovat kaukana menneisyydessä.

***

LISÄYS: Toki muunkinlaisella kuin maailmanhistoriaa mullistavalla kääntämisellä on merkitystä. Osa kääntäjän (kuten minkä tahansa työn tekijän) ammattitaitoa onkin tärkeyden löytäminen omasta työstä, omien taitojen arvostaminen. Jos ajautuu siihen sudenkuoppaan, ettei pidä omaa työpanostaan merkittävänä, ei enää pysty tuottamaan parasta mahdollista laatua. (Joskus huomaan itse käännöstehtävässä kuin varkain ajattelevani: "Ei se minulle tee suvea eikä talvea, mitä tähän kirjoitan. Voin siis yhtä hyvin mennä helpoimman kautta." Ei se niin ole!)

Alkusysäys

***Tämä blogi toimii luentopäiväkirjana, jota kirjoitan lehtori Päivi Stöckellin vetämää Käännöstieteen peruskurssia varten. Opiskelen Tampereen yliopistossa Kieli- ja käännöstieteiden laitoksella englannin käännöstiedettä, nyt toista vuotta.***

Mitä kaikkea käännöstiede tutkii, kysyttiin luennolla. Häpeäkseni huomasin, että kysymykseen oli vaikea vastata, vaikka käännöstieteen opintoja onkin takana koko joukko. Listasin paperille kotouttamista, suhdetta lähdetekstiin, typologiaa, käännösteorioita ja strategioita, mutta tieteenalana, tutkijan näkökulmasta, käännöstiede on minulle edelleen hiukan hajanainen kokonaisuus. Siksi olenkin odottanut tätä kurssia!

Pienryhmäkeskustelussa käännöstieteen tutkimuskohteista pohdimme, että käännöstiede sivuaa monia muita tieteitä: sen tutkimat ilmiötkin saattavat olla yhteisiä muiden tieteenalojen kanssa. Yleisen kielitieteen kurssilla opimme, että käännöstiede on soveltavaa kielitiedettä, vaikka varsinaisen kielitieteen piiristä se onkin eriytynyt omaksi tieteenalakseen. Mitä kaikkea tämä tieteenala sitten kattaa? Minun on helppo ajatella, että tulkkaus ja lokalisointi kuuluvat käännöstieteen piiriin, mutta tekninen viestintä tuntuisi enemmänkin lähitieteeltä: oman käsitykseni mukaan käännöstieteeseen kuuluu aina kieli- ja kulttuuriparien kanssa työskentely, ja sehän ei ole osa teknistä viestintää. Ehkä olen jäävi arvostelemaan, koska itse olen kiinnostunut nimenomaan kirjallisuuden kääntämisestä enkä koe tulkkauksen tutkimista itselleni tärkeänä. Mene, tiedä.

Itse tieteenalan nimestä keskustelimme myös reilu vuosi sitten Kaarina Hietasen kurssilla Johdatus kääntäjän ja tulkin ammatteihin. Kaarina puhui sen puolesta, että tieteenalaa kutsuttaisiin translatologiaksi: tähän nimitykseen voisi helpommin sisällyttää myös mm. tulkkauksen, ja se myös ikään kuin nostaisi tieteenalan statusta muiden "logioiden" joukossa. Nimitys tuntuu kuitenkin yhä vieraalta, vaikka yritin käyttää sitä Kaarinan kurssin luentopäiväkirjassa, ja "käännöstiede" on sen jälkeen lipsahtanut puheeseen yhä useammin. Ainakin se on puhtaasti kotimainen.